Kuka hullu haluaa kirjailijaksi?

En minä ainakaan. Mutta tässä sitä ollaan.

Muistatko milloin viimeksi kuulit hyvän uutisen kirja-alalta? En minäkään. Sen sijaan tutuksi on tullut alvin nosto, apurahojen pieneneminen, kirjailijoiden tyytymättömyys, lukutaidon romahtaminen.

Kustantamot pysyvät pystyssä toistaiseksi, sillä kirjoja kyllä ostetaan – mutta tässä kohtaa aina pitää muistuttaa että eri kirjoja kuin aikaisemmin elikkä siis meidän mielestämme vääriä. Luetuimpien ja ostetuimpien kirjojen kärkeen pääsee “tässäpä yksityiskohtainen tositarina siitä miten lapsia ja naisia voi kiduttaa ja murhata” -kirjojen ja lonkerovampyyriromantiikan väliin toisinaan korkeakirjallisuuttakin, mutta se alkaa olla harvinaisempaa kuin ison apurahan nappaaminen syvätaskuiselta säätiöltä, joka sekin hankkii taiteilijoille jakamansa almut suunilleen kansanmurhia rahoittamalla.

Ja kukapa niitä kirjoja voisi ostaakaan, kun talousosaajahallituksen nerokkaiden toimien ansiosta firmat menevät konkurssiin, kaikki jäävät työttömiksi, talous laahaa ja painettu kirja maksaa saman verran kuin viikon ruoat!

Säkkiä! Tuhkaa!

Voisi siis olla aiheellista kysyä, kuka hullu jäisi tässä tilanteessa pois vakiduunista ja ryhtyisi kirjailijaksi – vieläpä esikoisromaanin parissa?

Näköjään minä.

Olen parin viikon päästä viidennen kirjani julkaiseva toimittaja, toipuva aktivisti, yleismielipideautomaatti – ja kirjailija – Suvi Auvinen.

Tielleni kirjailijaksi päädyin vahingossa, oikeastaan toisen kirjan kautta. Kuten kunnon kulttuuriprekaaripummin repertuaariin kuuluu, olin sopinut, että saisin ilmaiseksi Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen kirjan, jossa minut mainittiin. Olin keplotellut jotain myös maksutta lipun Helsingin kirjamessuille, ja olin sopinut noutavani Johannan ja Emmin kirjan sen kustantajan Kosmoksen messuosastolta.

Asiansa osaava kustantaja (josta myöhemmin tuli puolisoni) oli kirja käpälässä minua vastassa hälyisessä messuhallissa. Kirjan ojentaessaan Mikko mainitsi kuin ohimennen, että jos joskus haluaisin kirjoittaa kirjan, minun kannattaisi tulla puhumaan hänelle ensimmäisenä. Muistaakseni kiitin edes puolikohteliaasti ideasta, mutta ainakin itsekseni ajattelin, että tuskin tarttuisin ehdotukseen koskaan

Koska kuka hullu haluaa kirjailijaksi?

(Myöhemmin muuten opin, että juuri näin kustantajat toimivat: kylvävät ideoita pahaa-aavistamattomien ihmisten mieliin ja jättävät ne itämään omia aikojaan, kunnes on aika niittää kirjailijan sisällä kasvanut idea ja tehdä siitä kirja. Nuo ovelat paskiaiset!)

Nyt on tärkeää huomioida, etten kirjamessuilla ämpyillessäni oikeastaan vastustanut ajatusta kirjan kirjoittamisesta, mutta ajattelin että kirjailijaksi en halua. Nämä kaksi on tärkeää erottaa toisistaan. Olen rakastanut kirjoittamista niin kauan kuin olen osannut muuttaa ajatuksiani merkeiksi, mutta ajatus kirjailijaelämästä ei kutsunut. Miksi? Koska kaikki alussa luetellut syyt, mutta vielä tärkeämmin siksi että olen käynyt taidekouluni ja tehnyt jo toisella kentällä töitä vapaana taiteilijana.

Minulla on kandi nukketeatterista ja maisterin paperit Teatterikorkeakoulusta (suomalainen taidekoulutus in memoriam, kiitos niistäkin hulluista vuosista, nettoveronmaksajat). Olen teatterin puolella ehtinyt niin opettaa tuntiopettajana taidekouluissa kuin myös käsikirjoittaa ja ohjata apurahoitettuna. Olen kiertänyt esiintymässä Euroopassa ja Venäjällä ja ohjannut esityksiä niin vauvoille kuin hoivakoteihin, yrittäessäni ymmärtää miten taidealalla voisi elää ja tulla toimeen.

Ei mitenkään, totesin lopulta, ja päädyin vakaampiin hommiin (*laughs in journalism*).

Miten voi olla, että kaikista näistä järkisyistä ja kokemuksesta huolimatta, oman etuni vastaisesti, päädyin kirjoittamaan kirjoja? Koska minulla oli sanottavaa, ja koska rakastan kirjoittamista. Mutta vaikka olen kirjoittanut useamman kirjan ja useampaan kirjaan, olen kuitenkin onnistunut suhteellisen tehokkaasti välttelemään kirjailijaidentiteettiä. Olen ajatellut, ettei minun kirjoittelujani lasketa. Olen kirjoittanut pääasiassa päivätöiden ohessa, lyhyissä residensseissä, oikealta elämältä varastetuissa rakosissa. Nyt se kuitenkin muuttuu.

Olen jättämässä järkevän vakauden, jonne hampaat irvessä hakeuduin, ja seuraamassa älytöntä päähänpistoa, joka ei jätä minua rauhaan. Tiedättekö sen Frozen 2:n kohtauksen, jossa vaaroilta joku saatanan ärsyttävä ulina kutsuu Elsaa? Siltä se minusta tuntuu. Tietysti voisin oikeasti jättää ulinan huomiotta ja heittää sammutuspeitteen edessäni kytevän kipinän päälle. Mutta kun nyt kerran on tarjottimella annettu tilaisuus seurata polkua tuntemattomaan, niin mitäs hittoa tässä nyt jarruttelemaan?

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa julkaisen ensi viikolla uusimman kirjani ja maaliskuussa jään pois töistä vuodeksi kirjoittamaan seuraavaa. Ja jos on vuoden apurahalla kirjoittamassa romaania työhuoneella Villa Kivessä, ei ehkä voi enää mitenkään väistää sitä, että kaipa tässä nyt sitten kirjailijoiksi ollaan ryhtymässä, saatana.

Tämän Substackin tekstit ovat (ehkä) dokumentaatiota siitä, mitä noin vuoden aikana tapahtuu ihmisen elämässä, jos kokeilee elämää kirjailijana. Tähän vuoteen mahtuu siis ainakin yhden kirjan julkaisu, mediaesiintymisiä, (ainakin) kaksi residenssiä, lukemattomia apurahahakuja, työhuone kirjailijatalo Villa Kivessä, kirjamessuja, hermostunutta arvostelujen odottelua ja ensimmäisen romaanini työstämistä. Kaikki tämä on mahdollista säästöilläni ja yhdellä isolla sekä useammalla pienemmällä apurahalla, joiden yksityiskohtia kerron myöhemmin toisessa tekstissä. Ja ollaanpa rehellisiä: myös sillä, että työnantaja antaa liekaa ja päästää minut vuodeksi kokeilemaan, miltä tuntuu larpata kirjailijaa. Koska niin järjiltäni en ole, että hyppäisin aidosti aivan tyhjän päälle. Sitä jatkuvaa kulttuurialan kuristavaa epävarmuutta ja näköalattomuutta olen nauttinut riitävästi tämän elämän osalta, kiitos vaan.

Tämä on dokumentaatiota, jonkinlainen julkinen päiväkirja. Julkaisen tekstit Substackissa siltä varalta, että joku muukin miettii, kuka hullu haluaa kirjailijaksi – ja haluaa nähdä, että kuinkas sitten kävikään.

Kaikki tekstit voi lukea maksutta, mutta jos työtäni haluaa tukea, Substackista saa myös maksaa.

Eikä näitä tekstejä ole edes pakko lukea, saa myös vaan maksaa!

---