Ystäväni ja kirjailijakollegani Helmi Kekkonen yllättyi hiljattain kuullessaan, että Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys on yksi kaikkien aikojen suosikkiteoksiani. Kunderalla on toki todella todella tunkkaisia näkemyksiä esimerkiksi naisista, mutta luulen silti että Helmin yllättyneisyys johtui ennemmin siitä, ettei hän ehkä pitänyt minua ylipäätään tällaisen eurooppalaisen kirjallisuuden ystävänä. Tai ehkä siitä, että Olemisen sietämättömästä keveydestä tykkääminen on vähän kitchiä. Ei se mitään, pidän silti Helmistä ja Kunderasta.
Olemisen sietämätön keveys on kirja-alalla tosi banaali suosikkikirja. Se on sellainen kirja, jonka 18-vuotias taiteilijawannabe nimeää suosikikseen. Mutta en voi silti sille mitään, että rakastan kirjaa ja luen sen suunnilleen kerran vuodessa! Luin sen ensimmäisen kerran nimenomaan ollessani 18-vuotias taiteilijawannabe, vaiheessa, jossa aivoni eivät olleet vielä täysin kehittyneet, ja romaani muutti jonnekin alitajuntaani kertaryminällä asumaan.
Tämä ei ole teksti Olemisen sietämättömästä keveydestä, paitsi vielä vähän matkaa. Kirja vaikutti niin merkittävästi käsitykseeni toistosta, että Kundera puski väkisin tähänkin alkuun paikalle. Romaanin ytimessä on nimittäin saksankielinen fraasi einmal ist keinmal, kerran toistuva on kuin koskaan olematon. Se tarkoittaa, että koska emme voi elää elämäämme kahta kertaa, emme voi koskaan tietää, mihin jokin toisenlainen valinta olisi elämässämme johtanut. Se, että elämää ei voi harjoitella eikä mitään tilanteita toistaa johtaa siihen, että kaikista teoistamme tavallaan katoaa paino, niistä tulee sietämättömän keveitä. Silti joudumme elämään kuin näillä keveillä teoillamme olisi merkitystä.
Mutta mitä jos kaiken voisikin toistaa? Jopa ikuisesti? Olisiko elämä ikuisessa toistossa taivas vai helvetti?
Aina välillä käy niin onnekkaasti, että lyhyen ajan sisällä päätyy kuluttamaan kulttuurituotteita, jotka eivät päällisin puolin vaikuta mitenkään liittyvän toisiinsa mutta alkavatkin keskustella keskenään. Tänä syksynä minulle on käynyt näin monta kertaa, mutta ehkä merkittävin yllättävä yhteys löytyi tanskalaisen Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta (suom. Sanna Manninen) -kirjasarjasta ja dokumenttiohjaaja/koomikko Nathan Fielderistä.
Ballen septologiaa olen lukenut fanaattisesti aina uuden suomennoksen ilmestyessä viimeisten parin vuoden aikana. Fielderistä sen sijaan en ollut kuullut ennen tätä syksyä. Törmäsin Fielderiin samoin kuin varmaan tosi moni muukin kaltaiseni noob: You can see everything -elokuvan trailerissa. Traileri meemiytyi nopeasti ja aloin sen innoittamana ottaa selvää siitä, mitä muuta Fielder on tehnyt. Tämä kaninkolo johti minut tilanteeseen, jossa katsoin kahdessa illassa läpi kaksi kautta Fielderin erittäin kummallista The Rehearsal -sarjaa.
The Rehearsalin perusidea on simppeli: mitä jos vaikeita sosiaalisia tilanteita voisikin harjoitella etukäteen? Mitä jos ennen päätöksentekoa tietäisi tarkkaan, mihin kukin valinta johtaa? Homma lähtee sarjassa nopeasti lapasesta ja eskaloituu uskomattomiin mittasuhteisiin joita en spoilaa tässä, mutta peruskysymys pysyy samana: mitä jos elämämme ja tilanteet eivät olisikaan kerran olevaisia vaan ikuisesti toistuvia? Mitä jos pieleen menneen valinnan voisi vain ottaa uusiksi ja tehdä toisen, “oikean” valinnan?
Tätä samaa kysymystä kuutioi myös Ballen piinaava kirjasarja. Tilavuuden laskemisesta -kirjoissa päähenkilö Tara Selter jää jumiin marraskuun 18. päivään. Päähenkilö vaikuttaa alkuun olevan ainoa joka tajuaa saman päivän toistuvan loputtomasti: esimerkiksi hänen kumppaninsa ei tiedä, että sama päivä toistuu muuttumattomana kerta toisensa jälkeen ja että kumppani itsekin toistaa samat teot kuin automaatilla päivästä toiseen. Kirjasarja lähtee nopeasti eteenpäin tästä päiväni murmelina -asetelmasta, mutta silti ydinkysymys pysyy samana: millainen arvo on sillä, että asiat ovat ainutkertaisia eivätkä toistu koskaan? Tekeekö toisto asioista vähemmän arvokkaita? Mitä jos ei tiedä toistavansa samaa looppia mutta tekee niin silti? Onko kerran toistuva kuin koskaan olematon?
Toisto on ihmiselämän perusyksikkö. Lähes kaikilla on ollut jonkinlainen arkirutiini edes jossain kohtaa elämää. Arkirutiiniin voivat kuulua esimerkiksi töissäkäynti tiettyinä aikoina, ruokaostosten tekeminen, lasten tai muiden läheisten harrastukset ja omat treeniaikataulut. Moni kaipaa elämältä jonkinlaista toisteisuutta, jotta arki ei tunnu täysin kaoottiselta. Toisto ja rutiinit ovat turva, josta käsin voi sitten kurkotella hullumpiin juttuihin ja tehdä irtiottoja.
Olen tehnyt koko työurani äärimmäisen epäsäännöllisiä ja randomeita töitä, joissa yksikään päivä ei ole ollut samanlainen kuin edellinen. Olen vasta tänä vuonna – hyvin yllättäen – täysipäiväisissä kirjailijanhommissa päässyt jonkinlaiseen työrutiiniin kiinni. Vaikka kaikkialla aina toitotetaan sitä, miten epävakaata kirjailijan työ on (ja onhan se sitä, jos vaikka mietitään että mistä siihen hommaan pitäisi saada raha), on kirjoittaminen tuntunut vakaimmalta työltä jota olen saanut tähän mennessä tehdä. Ehkä vakaus johtuu siitä, että ensimmäistä kertaa en ole riippuvainen kenenkään muun aikatauluista mikä taas on mahdollistanut sen, että olen luonut oman rutiinini, toisteisuuden verkon, johon nojaten voin työtä tehdä. Tai ehkä olen vain lopulta tullut niin vanhaksi, että osaan vihdoin arvostaa toisteisuutta. Merkittävin työarjessani tapahtuva päiväkohtainen muutos on tällä hetkellä se, että katson aamulla ikkunasta millainen sää on ja sen perusteella päätän, kävelenkö kirjoittamaan työhuoneelle vai jäänkö kotiin.
Toistosta puhutaan usein negatiiviseen sävyyn ja tunnustan, että olen kuulunut toistokriitikoihin ja varmaan vihapuhunut aiheesta, koska näemmä nykyään vihapuheen määritelmä on se, että joku puhuu vihaamisesta. Mutta olen kääntämässä kelkkaani. Toiston arvo taiteelliselle prosessille tuntuu ainakin tällä hetkellä itselleni tosi tärkeältä ja olen valtavan innostunut toistoa käsittelevistä taideteoksista. Jos toiston maailma siis kiinnostaa, niin kannattaa tutustua Ballen Tilavuuden laskemisesta -sarjaan ja Nathan Fielderin The Rehearsal -sarjaan. Haluaisin puhua molemmista tällä hetkellä loputtomasti, joten menkää pliis tutustumaan ja tulkaa jauhamaan kanssani turuilla ja toreilla toistosta. Odotan myös todella paljon You can see everyhting -dokkaria, toivottavasti se tulee Suomessakin jonnekin elokuvateatteriin.
The Rehearsal on Suomessa nähtävissä HBO Maxilla.
Tilavuuden laskemisesta -sarjaa julkaisee Suomessa Kosmos, jonka kustantaja on puolisoni, eli kaiken läpinäkyvyyden nimissä tämäkin disclamer, vaikken kertonutkaan Mikolle että aion tästä mitään kirjoittaa.
Toisto on parasta ja antaa mahdollisuuden tutkia mitä tahansa asiaa uudestaan ja uudestaan. On ihanaa, että uusi tilavuus-romaani on tullut nyt kolme kertaa yhtä aikaa Jon Fossen Septologian suomennoksen kanssa - jos joskus kaksi teosta puhuvat toisilleen, niin tässä. Inhoan sitä kun melkein mitä vain kirjaa sanotaan "meditatiiviseksi" mutta nämä ovat kyllä ehkä juuri sitä: ne pakottavat "to meditate" - sanan tälle merkitykselle ei ole ehkä oikein hyvää suomennosta. Ajattelemaan keskittyneesti, pitkään ja hartaasti. Best.
Elämä perustuu toistoon. Toistottomuus olisi kaaos. Merkitykset ovat merkityksellisiä vain koska ne toistuvat. Merkitys joka ei toistu, ei ole merkitys vaan yhteensattuma.